Sokeat Mantrat CDR:

Chambers

Tampereen suunnalta tuulee taas, kun otamme käsittelyyn jälleen yhden uuden tulokkaan jo nyt niin mainioon ja monipuoliseen punkskeneen. Derrida on alunperin johonkin Kotkan suunnalle sijoittuva, mutta nyt tamperelaistunut punk orkesteri. Hardcoren, punkin ja jopa hieman metallin synkissä ulottuvuuksissa painiva yhdistymä soittaa raskasta, mutta melodioillakin leikkivää musiikkia.

Tempo on ehdottoman kova ja poikien demo Sokeat Mantrat sisältääkin viisi raitaa, jotka kertovat enemmän kuin sanat, mitä tuleman pitää. Valon Ristiriita aloittaa levyn ja selvittää, että rytmit tulevat sujuvasti ja huuto on selkeää suomen kieltä. Demon soundit ovat hyvät, eikä niistä tarvitse alkaa nipottamaan, joten keskitytään taas hieman enemmän siihen musiikilliseen antiin. Suosikeikseni nousivat Poikkeustila, joka yllätti rokkaavalla melodisuudellaan ja levyn päättävä nimikkobiisi Sokeat Mantrat, josta ajoittain löytää pientä Tragedy-henkisyyttä.

Sokeat Mantrat on kelpo osoitus siitä, että bändi soittaa tiukasti ja tietää mitä tekee. Ainoa miinus löytyy lauluista, sillä puhtaat laulut kuulostavat paikoitellen karmeilta vaikka huuto kyllä sujuu. Derrida on mielenkiintoinen tulokas, jota ei kannata jättää tarkistamatta. Markus Veijalainen 08.02.2006

Stalkermusic

Derrida on mielenkiintoinen tulokas, jonka alkuperäiset juuret juontavat tiensä Kotkaan. Bändi on kuitenkin perustettu Tampereella viime vuoden syksyllä ja nyt luette kirjoittamaani arviota orkesterin ensimmäisestä demosta, nimeltään Sokeat Mantrat. Yhtye tykittää angstista punk/hc-mättöään hyvin vakuuttavasti aina ensisävelistä asti. Jos jostain suomalaisesta, kun nyt kuitenkin lauletaan suomeksi, pitää etsiä vertauskohtia, niin varmasti tällä hetkellä jo jonkinlaisen suosion saavuttanut Abduktio on aika lähellä Derridan ulosantia.

Levyltä löytyy viisi biisiä, joista Valon Ristiriita avaa pelin hyvin aggressiivisella turpasaunalla, yhdistellen siihen sopivasti melodisia elementtejä ja breakdowneja. Samaa kaavaa jatketaan kaikissa muissakin raidoissa. Vokalisointi on perinteistä huutolaulua, jota erityisesti hc:ssä suositaan. Sanoista saa tarkalla kuuntelemisella selvää ja se on plussaa se. Yhteishuudatuksiakaan ei ole unohdettu. Näin paketti on päällisin puoli hyvin kasassa.

Kuitenkin levy tuntuu tasapaksulta ja jopa hieman tylsältä. Jotain se olisi metalliriffien lisäksi kaivannut, mutta mitä se voisi olla. Ehkä hieman puhtaita, ei kai, no ei, ne on pannassa! Jokin kuitenkin vaatii lisää hiomista. Hmmm… mikäs se sana on mitä haen takaa…? Tarttuvuus! Se, se on! Sitä Derrida kaipaa, lisää erikoisuutta ja tarttuvuutta kappaleisiinsa! Kuinka se sitten saadaan aikaan? Jaa-a, hieman ehkä lisäämällä vaihtelevaisuutta biiseihin, lykkäämällä erilaisia kitarakiertoja, erikoisempia riffejä, ehkä basson erilaisella näppäilyllä jne…

Hyvä osoitus tamperelaisryhmän taidoista, mutta hieman vielä väsynyt paketti kuitenkin…

++1/2

Imperiumi

Metallivaikutteilla höystettyä HC-punkkia soittava Derrida raivoaa perin vakuuttavasti ensimmäisellä virallisella demonauhoituksellaan. Osa bändin jäsenistä vaikutti aikaisemmin Rainhold -nimisessä kokoonpanossa, muutenkin bändiläisillä on soittokokemusta kymmenen vuoden ajalta ja mikä parasta, sen myös huomaa tuotokselta.

Sokeat mantrat - Demo 2005 nauhoitus koostuu viidestä raivokkaasta HC -vaikutteisesta punkmetallibiisistä. Bändin linjaus ei ole kuitenkaan aivan omaperäisin mahdollinen, sillä Sepulturan kaltaisten metallibändien edesottamuksia vaikutteinaan on aikasemminkin pitänyt muutama arvostelupöydälleni eksynyt demobändi. Kilpaveljilleen Derrida ei edes hevillä suostu nöyrtymään, sillä bändin aikaansaama musisointi jaksaa ilahduttaa, ei pelkästään raivokkaan soitannon, vaan myös tavanomaista hardcorebändiä monipuolisemman soitantonsa ansiolla.

Materiaalin pienoiseksi heikkoudeksi laskisin laulutyöskentelyn. Bändin tarjoilemat asenteikkaat huutolaulut vakuuttavat, mutta hieman amatöörimäinen puhtaampi tulkinta ei kuitenkaan täysin toimi raskaan soitannon vaatimalla tavalla. Orkesteri saa suomenkieliset lyriikat istumaan kohtalaisen hyvin materiaaliin, vain hetkellisesti jokin sana särähtää pahanlaisesti korvaan, mutta toisaalta, senkin voi halutessaan laskea vain paikoitellen hyvinkin kantaaottavien aatteiden julistamisen tehokeinoksi. Tuotoksella huomaa muusikoiden pitkän soittokokemuksen, mutta myös uutuudenviehätyksenomaisen energisyyden joka on yleensä uransa alkuvaiheessa olevilla bändeille tunnusomaista. Näistä lähtökuopista on tämän rähinäryhmän hyvä ponnnistaa eteenpäin musiikkiurallaan.

***+

Soundi No 10/05

Pienoista jalansijaa punkscenessä muutamia vuosia sitten saavuttaneen Rainholdin tuhkista syntynyt Derrida osaa synkän hardcorepunkin aakkoset. Toki moni vuotisella kokemuksella on oma osuutensa asiaan, mutta ilman näkemystä tällaisesta rytyytyksestä tulee vain muotokielen hallitsevaa, mutta sisällöltään tyhjänpäiväistä meuhkaamista. Kun äärilaidalla mennään, niin karjumiseen olisi kaivannut lisää tuskaa etenkään kun soittoa ei tueta Tragedyn tyyliin hillittömillä jytinäsoundeilla. Tätä varsin näennäistä puutetta lukuun ottamatta Derridan synkkämielisen raivokas mutta sävykäs punk vakuuttaa. Myös henkilökohtaisten ja yhteiskunnallisten teemojen käsittely puhuttelee.

Rumba No 18/05

Vuosi sitten edesmenneen filosofilegendan tarpeettomaksi jääneen nimen ominut hc-orkesteri Derrida antaa ensidemollaan itsestään lupaavan kuvan. Miehistöllä riittää yhteistä soittotaustaa (mm. Rainhold) lähes kymmenen vuotta ja asia kuuluu positiivisesti. Metallinen mutta riitävän räyhäkäs toteutus pitää sisällään yllättävän paljon sävyjä. Solistin keskittyessä keuhkompaan ilmaisuun, on melodiavastuu annettu kitaroille, jotka täyttävät tehokkaan perusjyystön ohella tämänkin roolin tehokkaasti. Suomenkielisissä sanoituksissa asiat sanotaan suoraan, mutta uho ei lipsu yli. Perusteltua sanoittavaa riittää, vaikka dekontruktiota ei hc-mitoilla kannattanekaan kovin syvällisesti puida. Derridalla kuulostaa olevan kykyä ja halua murtautua genre-rajoitusten ulkopuolelle. Monipuolisuutta ja biisit toisistaan erottavia ideoita paketti huutaa vielä lisää.

Hyvää: Asenne välittyy. Tiukassa soitossa riittää sävyjä.

Kehitettävää: Yllätykset jäävät puuttumaan. Monipuolisempi laulu lisäisi käytettävyyttä isompina kerta-annoksina.

Toinen Vaihtoehto #188/05

Enimmäkseen punkhooceelta haiskahtava Derrida sotkee mukaan hiukan moderninpaa otetta, mikä nykyään tarkoittaa pientä metallivivahdetta. Tai ehkä se on enemmänkin joku soundijuttu vaan. Poikkeustila-kappaleen säkeistön laulusta tulee jostain syystä mieleen... tota noin, Teräsbetoni. Vaikka muuten yhtye onkin jotain ihan muuta. Kyllä tätä hyvätasoista demoa oikeastaan ihan mielellään kuuntelee, tarkkaan soitettua ja sovitettua. Jopa viis minuuttinen nimibiisi kantaa yllättävän hyvin hyvän melodian avulla, muutenkin tapahtumaa on saatu kasattua sopivissa määrin. Kahden kitaran melodiat särisee ja sointuvat komiasti yhdessä. Tästähän kuuluu ainakin se, että sanoituksia on mietitty viimeisen päälle kunnolla, eikä Häkkisen Atte ole yhtään hassumpi huutaja, ääntä piisaa. Jämäkkä ja tehokasviisitoista minuuttinen. (Raine)